Eilinen päivä meni sulatellessa ultran tulosta. Pohtiessa, mikä saattoi mennä pieleen, olihan kaikki pohjatyöt tehty niin hyvin kuin vain voi. Kaikki asiat pentueen ajoituksesta lähtien olisivat olleet täydellisiä. Olisin saanut seurata pentujen kehitystä syntymästä eteenpäin niiden loppuelämän ajan ihan ensimmäistä kertaa lähietäisyydeltä. Pohtiessa tulevaisuuttani kasvattajana (onko minusta siihen sittenkään, kova maailma kun on) ja etenkin sitä, lähdenkö yrittämään uudestaan. Tähän pentueen maailmaan saattamiseen liittyy hyvin paljon asioita, jotka eivät aina ole niin helppoja/mukavia. Mahdollista on, että  syyt epäonneen eivät koskaan selviä ja siihen pitää vain tyytyä. Vaikka kolaus oli kohtuullisen kova niin maailma ei kaadu! Ja tarpeeksi kun miettii, niin alkaa löytyä niitä positiivisiakin asioita:

- saan pitää kesälomani ihan silloin kuin haluan

- kennelnimi ehtii tulla minulle varmuudella ennen seuraavan pentueen syntymistä. Voi olla, ettei sen alle yhtään pentuetta koskaan tule, mutta sen näyttää aika.

- pääsen aloittamaan Ankin kanssa keväällä tosissaan agility-treenaamisen, mahdollisesti jopa kisaamaan kesällä (tästä Anki nauttii täysillä). Nyt hankkimaan agi-lisenssiä.. JES!

- saan treenata Wian kanssa täysipainoisesti sekä agia että tokoa ja..

- pääsen osallistumaan Wialla tokon SM-kisoihin AST:n joukkueessa (mikäli minut siihen valitaan). 

- pääsen osallistumaan bordercollieiden erkkariin, jos niin haluan

- voin viedä Wian johonkin muuhun näyttelyyn NUO-luokkaan kevään aikana tartuntavaaraa pelkäämättä, ehkä Ankikin pääsee esiintymään, jos sopiva näyttely ja tuomari löytyvät

- pääsen vetämään täysipainoisesti AST:n tokoryhmiä 

Kuten näette, "every sorrow has a silverlining". Kiitos minua tukeneille ihmisille: Virpi, Riitta, Eeva, Pia, Mia, Satu, Anne E jne. On hienoa kun on vahva tukiverkko takana. Pää pystyyn ja kohti tulevaisuutta