Lauantai aamuna 3.12.2011 klo 6 lähdin ajamaan kohti Lohjaa ja sieltä kohti Lietoa agilitykisoihin. Anki oli ilmoitettu kahdelle radalle 1 x hyppy, 1 x agi. Tällä kertaa tuomisina oli kaksi hyllyä, mutta molemmat HYVIÄ hyllyjä. Molemmilla radoilla yksi vaivainen pieni ohjausvirhe, muutoin tosi sujuvaa ja nopeaa menoa. Fyssarikäynneistä on ollut selkeästi hyötyä. Nyt Anki kääntyi ja kepit olivat tosi rennon näköiset. Hyppääminenkin näytti vaivattomalta. Jatkamme säännöllistä huoltoa, tasapainolautatreenejä ja toivotaan, että Anki myös pysyy kunnossa. Neiti pudottaa tosi tehokkaasti karvaansa, joten kohta se on taas ihan nakupelle. Marika sai Dinolla viimeisen SM-nollan, joten ihan tyhjin käsin ei tarvinnut lähteä. Kiva reissu!

Lauantaina kotiin tultua pesin ja föönasin Wian sunnuntain Voittaja11-näyttelyä varten. Yö meni todella levottomasti nukkuen tiettyjen asioiden takia. Kiitos Eeva keskiöisestä henkisestä tuesta ja Pia aamun boostauksesta. Menin hyvissä ajoin paikalle Messukeskukseen. Seurailin uroskehää ja paineet kasvoivat. Tuomari tuntui tykkäävän Wian tyyppisestä koirasta. MUTTA rankaisi kyllä hännän korkeasta kannosta. Aloin jännittämään enemmän kuin koskaan IKINÄ ennen! Jännitystä lisäsi vielä muutamien ihmisten etukäteiskommentit. Vaikka ne olivatkin hyvällä tarkoituksella sanottuja, en olisi niitä kaivannut sen jännityksen hetkellä.

Juuri ennen kehää olin pyörtyä jännityksestä... kirjaimellisesti! Wia yritti joka eleellään lepytellä mua, rassu rakas. Seuranani oli hyvä ystäväni Pipsa, joka jossain vaiheessa suoraan päin naamaa nauroi mun jännitykselle, mutta ei auttanut. Kiitos Pipsa kun olit pitämässä pystyssä! Kehään mentäessä suuni oli rutikuiva! Sydän hakkasi lähemmäs kahtasataa, jalat tärisivät jne . Sitä myöten esittämisestä ei sitten tullutkaan yhtään mitään. No Wia kyllä seisoi nätisti, mutta selvästi lepytellen. Juoksut olivat ihan hirveää menoa, tai ainakin minusta niin tuntui. Unohdin JOKAIKISEN Pian antaman ohjeen ja muistan vain miettineeni juostessa, että näytän itse elefantilta ja rintaliivin olkaimet putoavat. Eli juuri sitä mietin, mitä ei saisi miettiä.

Wia sai arvostelun ja EH:n. Väkisinkin on sellainen tunne, että paremman esittäjän kanssa tulos olisi voinut olla toinen. Arvostelu oli kohtuullinen ja tärkeät asiat olivat kohdallaan rakenteessa, mutta se juokseminen...

Arvostelu englanniksi: Top size bitch. Enough bone. Good balanced head. Dark eye, flat skull. Brick ears which are too back and too widely set. Moderate neck. Good front angulations and upper arm length. A bit long in a body. Moderate hind angulations. Nicely moulded croupe. Good tailset, - lenght and -carriage. Moves soundly out and back, very irratick on a sidekick. She is losing her topline and flying her tail. Overall she lacks a femininity. Tuomari siis John Ritchie, Iso-Britannia.

Kaiken muun tuosta osasin kääntää, mutta tuo irratick oli vieras sana. Luulin että se on negatiivinen sana, mutta minulle joku sanoi että se on itse asiassa "tehokas", eli koiralla tehokas sivupotku. Koiran selkälinja ei todellakaan pysynyt, kun se tarjosi mulle tokokontaktia koko ajan. Tuomari juoksutti meitä tosi paljon ja antoi tilaisuutta näyttää kunnollista juoksua, mutta kun ohjastaja on paniikissa, niin eihän siitä mitään tule! Korvat eivät ole myöskään oikeasti liian takana tai kaukana toisistaan, mutta Wia oli koko ajan sen näköinen, että älä mami ole vihainen... Ja ihan varmasti Wia on feminiininen, vaikkei pikkusievä olekaan. Sinänsä EH todella tiukalta tuomarilta (mm. valioluokasta ulos H:lla koiria ja SA:t tosi tiukassa) on ihan OK, mutta mahdollisuus EHKÄ olisi ollut parempaankin.

Nyt mä oikeasti unohdan näyttelyt hyvin pitkäksi aikaa ja keskityn itselleni PALJON tärkeämpiin asioihin. Jos tuo koira näyttelyyn lähtee enää, niin sen saa esittää joku muu. Mä en vaan tunne oloani millään tavalla kotoisaksi näyttelykehässä.