Meidän perheen ainoa MIES, tolleripoika Nekku, täytti eilen 10 vuotta! Harmi kun en kuvaa saa laitettua, perheessä kun ei nykyisellään ole yhtään ainutta kameraa.

Nekun tulo aikanaan toi mukanaan laajan joukon uusia ystäviä. Satu jaksoi kannustaa ja panostaa pentueeseen, jaksaa edelleen, vaikka se toisen kasvattajan nimissä olikin. Tapaamisia järjestettiin usein ja pääsin tutustumaan myös kuolleiden varisten ihmeelliseen maailmaan. Kaikki pentujen omistajat olivat aktiivista porukkaa ja tuloksia pentueelle tuli mukavasti. Nekun myötä hurahdin itse kilpatokoon ja sillä tiellä olen edelleen, tosin nyttemmin erirotuisen kanssa. Osa näistä Nekun myötä elämääni tulleista ihmisistä ihmisistä on edelleen säilynyt ystäväpiirissäni. Kiitos Satu, Eeva, Mari, Kaitsu, Helena ja teidän tytöt

Nekku on koko ikänsä ollut perusterve, joka sinänsä tollerin kohdalla on pienoinen ihme. Pahin takapakki koettiin kaksi vuotta sitten, kun Nekulle tuli kaularankaan välilevyn pullistuma, joka aiheutti osittaisen halvaantumisen. Konservatiivisella hoidolla ja varovaisella kuntoutuksella Nekku saatiin kuitenkin takaisin kohtuullisen normaaliin elämään. Jälkensä se kuitenkin jätti ja minusta tuntuukin, että viimeisen kahden vuoden aikana Nekusta on tullut vanha koira. Emonsa Helmin rinnalla se on TODELLA vanha koira, vaikka Helmillä ikää on jo pari vuotta enemmän.

Tällä hetkellä mennään päivä, viikko, kuukausi kerrallaan.  Aika näyttää kuinka kauan vielä... Nyt vielä halataan ja rapsutellaan.